Sketches of Everything

I am changing this blog into something different. Will post about details later.

Haussa hauska menetelmä, jolla voi tilaisuuden alussa selvittää paikalle saapuneen osallistujajoukon koostumuksen nopeasti ja tehokkaasti.

7 vaatimusta menetelmälle

1. Menetelmän tulee olla nopea: se pitää pystyä viemään läpi n. 1 minuutissa.

2. Menetelmän tulee olla yksinkertainen: sen käyttäjän ja siihen osallistujien tulee ymmärtää ja omaksua se nopeasti, sen tulee olla osallistujille läpinäkyvä ja nopeasti hahmotettavissa.

3. Menetelmän tulee olla skaalautuva: sen tulee toimia pienellä ja isolla osallistujajoukolla.

4. Menetelmän tulee tukea eri tarkkuuksia: sillä pitää pystyä voida selvittää asioita tarkasti tai “sinne päin”, jos tarve niin on.

5. Menetelmän tulee kasvattaa osallistujajoukon tietoisuutta itsestään, ja auttaa esim. tunnistamaan puutteita ryhmän koostumuksessa.

6. Menetelmän tulee tarvittaessa tuottaa visuaalista palautetta.

7. Menetelmän tulee olla hauska ja positiivinen.

“Totunnainen mielikuvamme prosessista on peräisin teollisuudesta, koneista ja laitteista. Liukuhihna etenee kokoonpanon vaiheesta toiseen ennalta määrätyssä järjestyksessä. Kun ostamme uuden puhelimen tai kodinkoneen, sen mukana tulee käyttöohjeita, jotka neuvovat askel askeleelta, miten edetä. Prosessi kuvataan yhteen suuntaan etenevänä, hyvin rajattuna putkena.

Oppimisen, kehityksen ja kasvamisen ymmärtämisessä putkimalli on vaarallinen. Nykyaikaisen evoluutioteorian mestari Stephen Jay Gould muistutti, että vastoin totunnaisia mielikuviamme evoluutio ei etene kuin puu tai putki. Evoluutio etenee kuin pensas, tai kenties pusikko. Sillä ei ole yhtä “ylöspäin” kulkevaa ja ennalta arvattavaa keskusväylää, vaan lukemattoman monta rinnakkaista, eri suuntiin kulkevaa reittiä.

Tarkkailkaa muurahaispesää. Se kuhisee täynnä lukemattomia, näköjään mielivaltaisesti eri suuntiin liikkuvia yksilöitä. Mutta samalla se kasvaa ja kehittyy. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Koko pesä – ja siitä ympäristöön kulkevat polut – on prosessi. Mutta se ei ole putki vaan kuhina.

Tarkkailkaa skeittareita, rullalautailijoita. He liikkuvat ympäri kaupunkia ja maailmaa, kokoontuvat yhteen ja hajautuvat taas. Skeittaus kokonaisuutena on kuhinan luontoinen prosessi. Monen mielestä se on ärsyttävä häiriö. Skeittarit eivät näytä tekevän mitään hyödyllistä. Mikseivät ne opiskele, tee työtä ja kehitä itseään niin kuin kunnon ihmiset?

Kuitenkin skeittaus kehittyy, kuten 1970-luvun skeittausta erittelevä hieno dokumenttielokuva Dogtown and Z-Boys (2001) osoittaa. Se on elämänmuoto, joka tuottaa uutta: uusia temppuja, uusia paikkoja, uusia tapoja aistia ja tajuta kaupunkia, uusia tapoja puhua, uusia siteitä ihmisten välille. Se tuottaa jopa uutta tekniikkaa ja uusia kaupallisia tuotteita, vaikka ne eivät ole sen päämäärä. Älkääkä väittäkö, ettei skeittaus vaadi oppimista. Kokeilkaa itse, onko se helppoa.

Skeittauksessa oppiminen ja kehitys etenevät kuhinana. Ei ole yhtä tapaa skeitata hyvin eikä yhtä oikeaa suuntaa skeittauksen kehitykselle. Itse asiassa teollisetkin prosessit ovat paljon enemmän kuhinan kaltaisia kuin luulemme. Sen huomaa, jos alkaa tarkkailla häiriöitä, yllätyksiä ja muutoksia. Ihmiset eivät ainoastaan suorita tehtäviään annetussa järjestyksessä, he myös katselevat ja kuuntelevat, väittelevät, hakevat apua toisiltaan, kurottavat ulos putkesta sivusuuntaan. Kuhina on käynnissä, halusimme sitä tai emme.

Olisi aika ruveta arvostamaan kuhinaa.”

Lähde: Yrjö Engeström: Prosessi, putket ja kuhina (PDF)

Anarchist community organizing must be dedicated to changing what we can do today and undoing the socialization process that has depoliticized so many of us. We can use it to build the infrastructure that can respond and make greater advances when our political and economic systems are in crisis and are vulnerable to change.

1. Helping people experiment with decentralized, collective and cooperative forms of organization.
2. Increasing the control that people have over actions that affect them, and increasing local self-reliance.
3. Building a counterculture that uses all forms of communication to resist illegitimate authority, racism, sexism, and capitalism. In low-income neighborhoods, it is also important that this counterculture become an alternative to the dominant culture which has resulted from welfare and drugs.
4. Strengthening the “social fabric” of neighborhood units - - that network of informal associations, support services, and contacts that enable people to survive and hold on to their sanity in spite of, rather than because of, the influence of government and social service bureaucracies in their lives.

From Organizing Communities by Tom Knoche

By Jane McGonigal, 2003. PDF Source here: http://janemcgonigal.files.wordpress.com/2010/12/the-curious-interface-2-0.pdf

—-

Ambiguous displays invite interpretation.  Mysterious signals demand investigation. Curious interfaces provoke play.

OUR BELIEFS 

We believe that clarity in design is not always an advantage. 

We must insist, on the contrary, that there is currently a crisis of natural interfaces, frank labels and straightforward instructions. 

We contend that our opportunities to engage digitally are increasingly limited and pre-determined by technologies that too clearly announce their intentions and capabilities. 

We argue that the user who instantly understands the purpose and processes of a technology is compelled to respond in specific, directed ways. 

We have observed that, once learned, these habits preclude user experimentation, modification and intervention. 

We are concerned that as ubiquitous computers become more responsive to their users and environments, users are becoming less responsive to the environments in which our technologies are distributed or embedded. 

We support ambiguity, multiplicity, and open-endedness in design, so that we perceive, rather than receive, our technologies. 

We believe that designers have a responsibility to encourage exploratory play. 

OUR DEMANDS 

We call for more curious interfaces. 

We ask for more freedom in interpreting the purposes of distributed systems. 

We long for embedded sensors that we must fully sense in return. 

We demand a stop to the “interfaceless” interface.  If we can’t perceive the interface, we can’t play with it. 

We propose that our digital domains become mysterious once again so that our so that every user becomes a bold investigator, a wild interpreter and an inventive player. 

OUR CALL TO ACTION

Help us teach smart environments how to play dumb now and again. 

Join us in thwarting the coercive power of clarity. 

Fight with us against the tyranny of predetermined interaction patterns. 

Work with us to free your users from the constraints of the illusion of “multiple choice”. 

Let your users make meaningful choices instead. 

Enable your technologies to surprise its users. 

Enable your users to surprise the designers. 

Join us in rejecting the clear interface, which we believe is merely a window to the designer’s intentions. 

Opt, instead, for an opaque interface, which will act as a mirror, reflecting different motives and modes of deployment with each user it engages.   

When what surrounds us confounds us, when the computable tends toward the inscrutable, only then will users become strategic, resourceful, poetic actors.  Through your design, implore your users: Be responsive!

Here’s a list of albums I’ve been listening to in the beginning of this year. Links to Spotify.

Belong: Common Era

The Black Dog: Liber Series

Kate Bush: 50 Words for Snow

Conforce: Escapism

Deaf Center: Owl Splinters

Tim Hecker: Dropped Pianos

Mark McGuire: A Young Person’s Guide

Phurpa: Trowo Phurnag Ceremony

Colin Stetson: New History Warfare Vol. 2: Judges

Vladislav Delay: vantaa